Purjeita kuivaamassa
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
Me istuimme, kaksi nuorta aviomiest�, kes�huvilamme verannalla. Olimme nukkuneet ruokalepomme ja nautimme nyt kahvia, tupakoiden ja katsellen j�rvelle, jossa puhalteli tasainen, mutta t�ytel�inen etel�tuuli, ja jonka pinta oli v�kev�n sininen.
–Nyt on hyv� tuuli, sanoi yst�v�ni, ja min� my�nsin olevani samaa mielt�.
Mutta me itse emme olleet hyv�ll� tuulella. Me istuimme syrjitt�in toisiimme ja vaikenimme. Katselimmehan vain happamina sel�n toiselle puolelle, josta h��m�tti pienen kaupungin valkoinen rantaravintola, ja palasimme sielt� tuijottamaan purjevenhett�mme, joka keikaili aallokossa l�hell� rantaa ja kiskoskeli levotonna ankkurik�ytt��n. Se oli meid�n yhteist� omaisuuttamme, me olimme sen yhdess� rakennuttaneet, itse sen maalanneet ja itse purjeilla varustaneet. Se oli ollut viime talvemme hupaisin teht�v�, iltakaudet olimme siit� lasiemme ��ress� puhuneet ja koko kev��n sen kanssa puuhanneet. Emmek� nyt koko kes�n� ajatelleet muuta kuin sopivia tuulia. Ja sit� me nyt taaskin ajattelimme.
Mutta samalla ajattelimme my�skin, ett� me onnettomuudeksemme olimme naimisissa molemmat, ett� meill� oli nuoret kauniit rouvat, jotka meit� ���rett�m�sti� rakastivat, mutta jotka eiv�t rakastaneet purttamme. Joka tilaisuudessa koettivat he h�nt� halventaa ja alkoivat haukotella, kun me puhuimme purjehtimisesta. Ja jos me emme heti kohta lakanneet, niin tulivat he pisteli�iksi ja ivallisiksi ja tekiv�t viittauksia miesten pienist� passioneista. Me kun emme olleet ymm�rt�vin�mme, niin he loukkaantuivat ja meniv�t mets��n, kumpikin tahollensa. Me heit� lepytt�m��n, mutta silloin syyttiv�t he meit� siit�, ettemme heist� v�litt�neet, ett� heit� tahallamme laiminl�imme, ett� meill� oli ik�v� heid�n seurassaan, ett� miksi sitten olimme menneet naimisiin, kun emme heit� kuitenkaan rakastaneet.
–Mutta el� nyt ole lapsellinen, syd�nk�pyseni...
–El�! Anna minun olla yksin ... mene nyt sitten purjehtimaan ... enh�n min� tahdo sinua est��... Ka, mene nyt, yst�v�si jo on levoton...
–Enh�n min� tahdo, jos et sin�...
–Mutta min� tahdon, ett� menet purjehtimaan ... muuten menee taas hyv� tuuli hukkaan...
–Mutta tule sin� mukaan!
–En! n�enh�n min� silmist�si ja kuulen ihan selv��n ��nest�si, ett� teill� on hauskempi purjehtia kahden ... me teit� vain h�iritsemme.
Enk� min� saanut mitenk��n vaimoani vakuutetuksi siit�, ett� voinhan silti rakastaa h�nt�, jos rakastan purjehtimistakin. Minun t�ytyi vannoa ja suuteloilla selitt��, ett� min� en v�h��k��n v�lit� koko purjehtimisesta. Ainoastaan silloin kai minun t�ytyy menn�, jos yst�v�ni minua v�ltt�m�tt�m�sti vaatii mukaan.
Yst�v�ni lienee antanut saman lupauksen kuin min�kin, sill� emme olleet koko viikolla yht��n kertaa ulkona. Me olimme k�yneet joka p�iv� marjassa rouviemme kanssa, olimme tehneet kahviretki� pellon aidan taa, istuneet huvimajassa ja lukeneet heille ��neen.
He olivat onnellisia, he loistivat tyytyv�isyydest� ja he laittoivat meille makeita ruokia. Mutta me tulimme yh� synkk�mielisemmiksi, me tunsimme itsemme syytt�m�sti k�rsiviksi, meill� oli ik�v�, ja sent�hden istuimme nyt alakuloisina ja ��nett�min�, sanaakaan vaihtamatta.
Tuuli oli niin mainio ja tasainen, venhe niin vieh�tt�v� ja menonhaluinen. Mutta me emme uskaltaneet ajatellakaan purjehtimista. Joskus kenties, kaukaisessa tulevaisuudessa, kun meit� ei en�� niin ���rett�m�sti� rakasteta, me kenties saamme vapautemme takaisin. T�n� kes�n� ei muuten kuin ehk� vain sattuman avulla, salaa, silloin kun he ovat poissa jossain...
Palvelija kulki ohitsemme, ja minussa oli syntym�isill��n raivoisa p��t�s tilata konjakkia kahvin mauksi ja juoda itseni juovuksiin ja sanoa heille totuus. Olisi kai sit� siell� karahvin pohjassa siksi t�hdett�. Mutta silloin kysyi yst�v�ni �re�ll� ��nell�:
–Miss� ovat rouvat?
–Rouvat meniv�t marjaan ja k�skiv�t sanoa, ett� kyll� he sielt� pian tulevat.
–Kuinka pian?
–Ei ne muuta sanoneet kuin ett� pian.
–Saat korjata pois kahvin.
Ja min�kin j�tin nyt aikomukseni vaatia konjakkia. Min� olin luullut, ett� he istuivat huvimajassa ja odottivat meit�–lukemaan.
–Et sin� ole kuivattanut purjeita t�m�naamuisen sateen j�lkeen? arveli yst�v�ni yht'�kki� hiukan ep�m��r�isell� ��nell�.
–En ole.
–Onko sinulla kenties mit��n erityist� toimitettavaa t�n��n?
–Ei minulla ole mit��n erityist�. Kuinka niin?
–Niin, min� vain muuten ajattelin, ett� ehk� voisimme samalla tehd� pienoisen kierroksen j�rvelle.
H�n oli siis ehdottanut ensiksi. Min� voisin aina sanoa, ett� kun h�n oli tahtonut minua mukaansa, niin minun t�ytyi l�hte�.
–Sama se jos teemmekin.
–Jos sinua omasta puolestasi huvittaa?
–Kyll�, hyvin mielell�ni...
Se veijari. Nyt oli h�nenkin pakoretkens� turvattu: h�n tulee sanomaan, ett� minuakin oli huvittanut.
–Niin no, jos menn��n, niin menn��n pian...
–Min� olen heti paikalla valmis.
Me v�ltimme koskettaa kysymyst�, jota kuitenkin kumpainenkin ajattelimme. Mutta sen teki piika, joka n�ki valmistuksemme: yst�v�ni haali taskuunsa useampia laatikkoja tulitikkuja, minun taskuni olivat paperossipuntteja pullollaan, ja kummallakin oli meill� palttoo k�sivarrella. H�n n�et huusi j�lkeemme keitti�n ovelta:
–Viipyyk� herrat kauan vesill�, jos rouvat kysyy?
–Sano rouville, ett� t�n� aamuna on satanut ja ett� meid�n t�ytyi menn� purjeita kuivaamaan.
Jos olisimme itselt�mme iljenneet, olisimme menneet juoksujalassa rantaan. Nuolena lensi soutuvenhe teloiltaan vesille, ja yhdell� ty�nt�isyll� oli se purren kupeella.
Mill� nautinnolla min� p��stelin auki purjeita, ja mik� suloinen soitto oli minulle rissain narina! Miten intohimoisesti h�n heitti vett� venheest� ja miten nopeasti h�n suki purjenuorat reikiin! Ja meilt� kummaltakin oli j��d� henki vet�m�tt� siit� ilosta, ett� nyt vihdoinkin oli p��sty. Min� olin kerran horjahtaa j�rveen, ja h�nen k�tens� vapisi, kun h�n sovitti per�simen vartta paikoilleen.
Jos he nyt vain eiv�t tulisi kotiin, ennenkuin me olemme rannasta irti! Mutta jos ne nyt tulisivatkin, niin sanoisimme, ettemme olleet heit� huomanneet. Ja jos ne huutaisivat pihasta–rantaan ne eiv�t ehdi tulla, ennenkuin olemme valmiit–niin puolustautuisimme sill�, ett� kun aallot kohisivat kivi� vasten, niin oli mahdoton mit��n kuulla...
Mutta ei kukaan tule eik� kukaan huuda. Me saamme purjeet auki ja ankkurin yl�s ja puskemme vapautettuina ulapalle, kokka suoraan kaupunkia kohti.
Tunnissa olemme siell� ja kahdessa tunnissa takaisin, jos tunnin viivymme perill�.
Ei kumpikaan sit� ehdota, mutta kun vuorotellen olemme per�ss�, niin ei muuta suuntaa toinen eik� toinenkaan.
Sielt� kuuluu rantaravintolasta jo soittoa. Tuolla takana on huvilamme pienen� ja ep�m��r�isen�.
Purjeet ovat aikoja sitten kuivuneet–jos ne olivat olleetkaan m�r�t, jota emme l�hd�n kiireess� joutaneet katsomaan.
Huomaamme yht'�kki�, ett� matka on jo yli puolen. Me olemme taas kerran, pitkien aikojen per�st�, nuoria naimattomia miehi� j�lleen. Me olemme unohtaneet rouvamme, haihtuneet huolistamme. Ja arvelematta laskemme me jo sanattoman sopimuksen mukaan suoraan rantaravintolaa kohti, k��nnymme kauniisti sillan sivuun ... ja kuivaamme siell� purjeitamme seuraavaan aamuun, jolloin p�iv�n koittaessa alamme paluumatkamme–soutamalla.