Nuoruuden unelma
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
Jospa tulisivat viel� joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin is�nmaan onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edess�mme, jolloin sen tulevaisuutta ei johtunut mieleenk��n ep�ill�! Ei koskaan sen j�lkeen, ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta niin vankka kuin noina viimeisin� koulupoikavuosina, tuolla kaukaisessa, pieness� maaseutukaupungissa.
Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen ja jonka nen�ss� me istuimme nuo valoisat kev�iset y�t ja haaveksimme avosilmin viattoman mielen unelmia.
Nukkui koko kaupunki salaper�isen Puijonm�en varjossa, jonka taa aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sile� laine vain silloin t�ll�in huokasi kuin nukkuva, joka n�kee hyvi� unia, n�kym�t�n lahorastas sirautteli lehdettyv�n koivikon sis�st�, ja �isten soutelijain venheist� soi vesi� my�ten k�siharmonikan surullinen tanssis�vel.
Emme olleet is�nmaastamme muuta n�hneet kuin kotiseudun ja t�m�n pienen kaupungin ymp�rist�ineen. Mutta me tiesimme, ett� se oli samanlaista muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo kukkulat, n�m� niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me n�imme Suomenniemen ulkonevan ep�m��r�isen suuresta it�isest� mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenp�in, pyrkim�ss� l�ntisi� maita kohti. Se tunki pitk�lle merien keskeen, eteni joka vuosi, ja niinkuin t�t� pient�, t�t� _V�in�l�n_ nient�, syleiliv�t Kallaveden sel�t, niin halailivat koko Suomenkin niemen rantoja nuo suuret It�meren lahdet.
T�nne olimme me tulleet, auringon ohjaamina it�mailta, l�pi er�maiden ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja sen asuttavaksemme viljelleet!
Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesi� ja mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelem��n:
Me k�tt� voimme ojentaa ja vett�, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se maa kallis is�imme. ––– ��nisj�rvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, siin' on, suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenk��n muun, t�ll� maalla sie oot vahti, �l� ��nt�s halveksu!
Noin me lausuilimme. Mutta viel� me siit�kin rajamme laajensimme ja loimme samalla Suomen tulevaisuuden j�ttil�isen suureksi.
Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen Kreikan kansa! Eik� meill� ole saaristomme niinkuin heill� oli arkipelaaginsa? Emmek� ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa vastaan niinkuin hekin! On meill�kin Thermopylai ja Salamis, ja olemme mekin pelastaneet l�nsimaisen sivistyksen!
Heill� oli Homeros, ja meill� on Kalevala! Mutta meid�n sankarimme taistelivat suuremman asian puolesta kuin heid�n! Agamemnon, Menelaos ja Akilles taistelivat ry�stetyn naisen puolesta, mutta V�in�m�inen, Ilmarinen ja Lemmink�inen taistelivat ry�stetyn Sammon. Nuo valloittivat kaupungin ja h�vittiv�t sen, n�m� vapauttivat valon Pohjolan kivim�est�. Nuo k�yttiv�t miekkaa, n�m� sanan voimaa!
Ja sanan voimalla me kerran viel� mekin maailman valloitamme!
Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heid�n sotaisissa urot�iss��n, vaan viel� enemm�n heid�n taiteessaan, heid�n kirjallisuudessaan, heid�n henkisess� suuruudessaan!
Ja niiss� olisi oleva meid�nkin!
Suomenkieli on voimakas ja miehek�s ja kaikumaan kirkas niinkuin kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on tunkeva tielt��n kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me levit�mme aatteemme kauas l�nteen, me l�pitungemme kaikki kansat, meid�n katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella syntyy uusia kieli�. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja Kantelettaren. Meid�n maamme muuttuu yhtym�paikaksi id�n ja l�nnen v�lill�, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen, vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytet��n kuvapatsaita kansallisille sankareille. T�st� meid�n kaupungistamme syntyy kaiken henkisen el�m�n keskipiste, sill� t��lt�h�n ensin kajahti Snellmanin her�tt�v� ��ni, ja vuosittain t��ll� pannaan toimeen nuo �puijolaiset leikit�, niinkuin kreikkalaisilla oli ennen �olympolaiset.�
Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun eletty�mme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tielt�, vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
N�in me olimme historiamme k�sitt�neet, n�in me haaveksimme hehkuvin poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
Ja tuota suurta ty�t� alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut. Ja me kasvoimme omissa silmiss�mme suuriksi sankareiksi, olimme kuin seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeell� olemattoman toogan hartioillemme, l�htien ylennetyin mielin palaamaan takaisin kaupunkiin.
En muista, kuinka kauan kesti t�t� hurmausta ja milloin kyn�t haaveitten siivist� alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
Is�nmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmeniv�t, eik� meist� kenest�k��n tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme uskoneet.
Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eiv�t sent��n milloinkaan kulu kokonaan pois.
On aikoja–ja ne ovat niit�, kun ei en�� tunnu olevan mit��n muuta j�lell�–jolloin on lohdutus niit� muistella ja jolloin ne tahtoisi niin mielell��n takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa uskon.