Hirvi
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
H�ik�isev�t s�hk�tulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa mustina varjokuvina kiert�v�t ihmiset, salamoina leimahtelevat raitiojohdot; hyrin�� ja jyrin��–sitten laulua ja soittoa jossain suuressa salissa–ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate, joka lev�ht�en avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu ja huutaa ja huitoo–Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen punainen–ja itkua ja riemua–ja k�tten r�tin��–juna vihelt�� ja vaunu nytkyy ja pys�htyy...
Ja nyt ajan min� asemalta kotiin talvista tiet�, reen rautainen saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri nukkuu. Ajattelen vain sit�, mit� n�en, tunnen vain sit�, mit� kuulen, mieli vaipuu ja muistot h�ipyy.
Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison rappusilla ja n�en, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa h�rm�isten koivujen l�pi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin t�m�, mutta en tule tehneeksi siit� itselleni sen enemp�� selkoa.
L�mmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, ved�n kelloni, se on kolme, panen maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon h�myss�.
Yht'�kki� vavahtaa vuoteeni, t�m�ht�� taloni perustus, hypp��n yl�s ja olen ikkunani edess�.
Keskell� pihamaata, talon ja tallin v�lill�, seisoo hirvi, toinen puoli ruumista kuun valossa, toinen varjossa, p�� pystyss�, sarvet suurina, jalka juoksuun l�hd�ss�. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa t�m�ht��, se puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.