Hirvi
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
Häikäisevät sähkötulet ikkunoissa, niiden ohitse talvisessa sumussa mustina varjokuvina kiertävät ihmiset, salamoina leimahtelevat raitiojohdot; hyrinää ja jyrinää–sitten laulua ja soittoa jossain suuressa salissa–ja jossain toisessa katosta lattiaan ulottuva vaate, joka levähtäen avautuu ja sulkeutuu, sen aukossa olennoita, jotka puhuu ja huutaa ja huitoo–Maria Stuart ja Elisabeth, toinen musta ja toinen punainen–ja itkua ja riemua–ja kätten rätinää–juna viheltää ja vaunu nytkyy ja pysähtyy...
Ja nyt ajan minä asemalta kotiin talvista tietä, reen rautainen saverikko natajaa pakkasessa, hevosen tiuku soi unisesti, tien vieri nukkuu. Ajattelen vain sitä, mitä näen, tunnen vain sitä, mitä kuulen, mieli vaipuu ja muistot häipyy.
Olen tullut kotiini, riisunut hevosen, vienyt sen talliin. Seison rappusilla ja näen, kuinka kuu, joka on noussut, paistaa härmäisten koivujen läpi ja yli lumikattoisen liiterin. On kuin olisin tullut jostain hyvin, hyvin kaukaa, tehnyt jotain, joka oli aivan toista kuin tämä, mutta en tule tehneeksi siitä itselleni sen enempää selkoa.
Lämmin tuoksahtaa huoneesta vastaani, vedän kelloni, se on kolme, panen maata pehmoiselle vuoteelle kuutamon hämyssä.
Yht'äkkiä vavahtaa vuoteeni, tömähtää taloni perustus, hyppään ylös ja olen ikkunani edessä.
Keskellä pihamaata, talon ja tallin välillä, seisoo hirvi, toinen puoli ruumista kuun valossa, toinen varjossa, pää pystyssä, sarvet suurina, jalka juoksuun lähdössä. Tuprahtaa huurua sieraimista, maa tömähtää, se puhaltuu laukkaan ja katoaa koivikkoon.