Vanhoja eläinkirjoja
30.06.2006 klo 21.27 • Aihe: Bio
Bootstrap analysis (yksi parhaita biologiblogeja) esittelee meemissä vanhinta kirjaansa. Koska oma vanhin kirjani on eläinkirja, on tässä hyvä tilaisuus esitellä vanhoja suomalaisia eläinkirjoja vähän laajemmin.
Melan ja Kivirikon Suomen luurankoiset -kirjan toinen painos vuodelta 1909 oli aikansa eläintieteellinen perusteos. Se esittelee Suomessa tavatut selkärankaiset eläimet ja muutamia suurempia taksoneita. Kustakin lajista kerrotaan yksityiskohtaisesti tuntomerkit, koko, leveneminen (eli levinneisyys), elintavat, ja ravinto.
Kirjan lopussa on taulukot lajien levinneisykksistä luonnontieteellisen Suomen alueella, tarkoittaen paitsi silloiseen Suomen suuriruhtinaskunnan alauetta, myös Kuolan niemimaata ja Äänisen ympäristöä. Myös hakemistoja on tarjolla: latinainen, suomalainen, aunukselainen, lappilainen ja ruotsalainen.
Vanhoja kirjoja on mukava lukea erikoisen kielen ja usein lennokkaan tyylin takia. Erityisesti lajinimet ovat muuttaneet muotoaan selkeämpään, vaikka ehkä tylsempään suuntaan. Mustankirjava paarmalintu on nykyään kirjosieppo, lumikki on lumikko ja pitkäkorvainen yöleikko on korvayökkö. Yksi omista suosikeistani on lörppösorsa, nykyisin harmaasorsa. Ja kuinka moni tiesi että kamppi tarkoittaa ahmaa? Myös kansanomainen nimistö on laaja; esim. meriharakkaa kutsuttiin Uudenkaupungin seudulla nimellä puupuppo.
Surullisempaa vanhoissa luontokirjoissa on kuvaukset sittemmin uhanalaistuneista lajeista. Esimerkiksi kiljuhanhesta kerrotaan:
Pesii suurin joukoin tunturivesien rannoilla sisä-Lapissa. ... Matkalintuna hyvin yleinen Oulun seuduissa, samoin Käkisalmen tienoilla ja luultavasti Antreassa ja on myös tavattu monin paikoin muussa Suomessa, niin hyvin sisämaassa kuin Pohjan- ja Suomenlahden rannoilla.
Nykyään kiljuhanhi on sukupuuton partaalla koko Fennoskandiassa, Suomessa niitä tapaa luonnonvaraisena vain muutamia yksilöitä tarkasti salatuilla Lapin pesimäalueilla ja muuttomatkalla Liminganlahdella, Oulun eteläpuolella.
Erityisen lennokkaaseen kieleen törmäsin muutama ilta sitten Pikkujättiläisen vuoden 1937 painosta lukiessani. Dinosauruksista kertovassa "Menneitten aikojen hirviö"-luvussa kerrotaan Dryptosaurus-dinosauruksesta seuraavaa:
Liitukaudella elänyt jättiläislisko (Laelaps) oli hirvittävä, 6 m pitkä peto, joka voimakkailla takajaloillaan teki huimia hyppyjä saaliinsa kimppuun. Maa vavahteli ja ilmaa halkoivat vihlovat ärjähdykset, kun nämä krokotiilia ja kengurua muistuttavat hirviöt iskivät yhteen taistellakseen elämästä ja kuolemasta.
Teksti on alun perin J. J. Sederholmin Muinaisaikojen eläimistöt kirjasta vuodelta 1917, ja ehkä puolet siitä on nykytiedon perusteella kirjoittajan mielikuvitusta.
Suomen kansalliskirjaston Muisti-kirjatietokannasta löytyy vielä paljon vanhempi eläinkirja: Gustf Erik Eurénin Suomen maan pedot – maalikuwilla selitetyt vuodelta 1854. Kuvat ovat värillisiä ja omalla tavallaan hienoja, ja teksti on mukavaa luettavaa, kunhan ensin tottuu vanhaan fonttiin. (Sivuston teknisten ongelmien takia toimivaa linkkiä kirjaan ei voi tehdä, mutta se löytyy hakusivun kautta.)
Johdannossa kerrotaan petoeläinten hampaista:
Muotonsa suhteen owat hampaat monenlaiset, tullen siitä mikä heidän toimituksensa on ruokaaineitten pienentämisessä. Ja koska eriainetten pienentämiseksi tarwitaan erilaiset aseet (hampaat), taidamme jo hammasten muodosta päättää mistä kukin eläin elää. Koska taas elakkeesta taidamme päättää minkälaiset kulkuneuwot kukin eläin tarwitsee sitä ruokaa saadaksensa, joka hänen hampaisiinsa sopii, ja minkälainen woima ja muu rakennus waaditaan kunki ruoka-aineen woittamiseksi, kantamiseksi j. n. e. niin taidamme melkein ainakin paljaista hampaista päättää koko eläimen hahmon.
Karhusta kerrottiin tapporahojen aikakaudella ilman nykyajan hysteriaa, vaikkakin ehkä navetta-tarinaa hieman liioitellen:
Waikka karhu luonnostansa on willi, typerä ja wihainen, ei hän kuitenkaan ihmiseen koske ellei häntä ärsytetä ampumalla taikka haawoittamalla; mutta wielä siinäkin tilassa tapahtuu usein että karhu antaa werensä juosta wähintäkään wastusta tekemättä. ... Sanotaan ettei karhu wielä koskaan ole ihmistä tappanut. ...
Waikka karhu kernaasti pakenee ihmisen asumia, tapahtuu kuitenki wälistäin että karhu tulee yöllä taloihin, kiipee nawetan katolle, repii läwen kattoon, menee siitä alas, tappaa lehmän ja tuo sen ulos samasta läwestä, josta hän on alaskin mennyt.
Naali, kettu ja karhu Suomen maan pedot -kirjassa
Kommentit
Tätä viestiä ei voi enää kommentoida.