Nuoruuden unelma
Juhani Ahon teoksesta Lastuja I
Jospa tulisivat vielä joskus takaisin ne ihanat ajat, jolloin isänmaan onni kajasti niin kirkkaana ja toivorikkaana edessämme, jolloin sen tulevaisuutta ei johtunut mieleenkään epäillä! Ei koskaan sen jälkeen, ei edes innostuneimmissa ylioppilasjuhlissakaan ollut varmuus kaikesta niin vankka kuin noina viimeisinä koulupoikavuosina, tuolla kaukaisessa, pienessä maaseutukaupungissa.
Se oli neitseellisen ihana se niemi, joka luikerti Kallaveden keskeen ja jonka nenässä me istuimme nuo valoisat keväiset yöt ja haaveksimme avosilmin viattoman mielen unelmia.
Nukkui koko kaupunki salaperäisen Puijonmäen varjossa, jonka taa aurinko jo oli laskeutunut, ja rantatalot ja valkoinen kirkontorni kuvastuivat tyynen Kuopionlahden pintaan. Hiljainen, sileä laine vain silloin tällöin huokasi kuin nukkuva, joka näkee hyviä unia, näkymätön lahorastas sirautteli lehdettyvän koivikon sisästä, ja öisten soutelijain venheistä soi vesiä myöten käsiharmonikan surullinen tanssisävel.
Emme olleet isänmaastamme muuta nähneet kuin kotiseudun ja tämän pienen kaupungin ympäristöineen. Mutta me tiesimme, että se oli samanlaista muuallakin, me kuvittelimme saman taivaan kaikkialle ja kaikkialle nuo kukkulat, nämä niemet ja nuo uinailevat saaret ja tyynet ulapat. Me näimme Suomenniemen ulkonevan epämääräisen suuresta itäisestä mantereesta, kiilautuvan kuin uljaan laivan, kokka eteenpäin, pyrkimässä läntisiä maita kohti. Se tunki pitkälle merien keskeen, eteni joka vuosi, ja niinkuin tätä pientä, tätä _Väinölän_ nientä, syleilivät Kallaveden selät, niin halailivat koko Suomenkin niemen rantoja nuo suuret Itämeren lahdet.
Tänne olimme me tulleet, auringon ohjaamina itämailta, läpi erämaiden ja lumisten aavikkojen, olimme valloittaneet itsellemme oman maan ja sen asuttavaksemme viljelleet!
Me innostuimme, nousimme kukin kivellemme, osoittelimme vesiä ja mantereita ja puhkesimme maamme mainetta vuorotellen ylistelemään:
Me kättä voimme ojentaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se maa kallis isäimme. ––– Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijan suu, siin' on, suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenkään muun, tällä maalla sie oot vahti, älä ääntäs halveksu!
Noin me lausuilimme. Mutta vielä me siitäkin rajamme laajensimme ja loimme samalla Suomen tulevaisuuden jättiläisen suureksi.
Suomenmaa on niinkuin Kreikanmaa ennen ja Suomen kansa on toinen Kreikan kansa! Eikö meillä ole saaristomme niinkuin heillä oli arkipelaaginsa? Emmekö ole usein voitollisesti taistelleet ylivoimaa vastaan niinkuin hekin! On meilläkin Thermopylai ja Salamis, ja olemme mekin pelastaneet länsimaisen sivistyksen!
Heillä oli Homeros, ja meillä on Kalevala! Mutta meidän sankarimme taistelivat suuremman asian puolesta kuin heidän! Agamemnon, Menelaos ja Akilles taistelivat ryöstetyn naisen puolesta, mutta Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen taistelivat ryöstetyn Sammon. Nuo valloittivat kaupungin ja hävittivät sen, nämä vapauttivat valon Pohjolan kivimäestä. Nuo käyttivät miekkaa, nämä sanan voimaa!
Ja sanan voimalla me kerran vielä mekin maailman valloitamme!
Kreikkalaisten mahtavuus ei ollut ainoastaan heidän sotaisissa urotöissään, vaan vielä enemmän heidän taiteessaan, heidän kirjallisuudessaan, heidän henkisessä suuruudessaan!
Ja niissä olisi oleva meidänkin!
Suomenkieli on voimakas ja miehekäs ja kaikumaan kirkas niinkuin kreikankin kieli! Ja sen avulla me luomme kirjallisuuden, joka on tunkeva tieltään kaikki muut, me luomme suomalaisen sivistyksen, uuden uutukaisen kulttuurin, joka on voittava nuo vanhat ja kuluneet. Me levitämme aatteemme kauas länteen, me läpitungemme kaikki kansat, meidän katsantotapamme vaikuttavat uskontoihin, ja kielemme perusteella syntyy uusia kieliä. Vanha maailma on kuihtumaisillaan, se tarvitsee uudistusta ja puhdistusta, se on kaavoihinsa kangistumaisillaan. Me suomalaiset, me keksimme uudet muodot ja puhallamme niihin uuden hengen. Ja sen teemme muinaisuutemme perustuksella, Kalevalan ja Kantelettaren. Meidän maamme muuttuu yhtymäpaikaksi idän ja lännen välillä, se rikastuu ja varttuu, kaupunkeja kohoo kaupunkien viereen, vuorien huipuille rakennetaan palatseja ja niemien neniin pystytetään kuvapatsaita kansallisille sankareille. Tästä meidän kaupungistamme syntyy kaiken henkisen elämän keskipiste, sillä täältähän ensin kajahti Snellmanin herättävä ääni, ja vuosittain täällä pannaan toimeen nuo »puijolaiset leikit», niinkuin kreikkalaisilla oli ennen »olympolaiset.»
Ja vaikka me sitten joskus vuosisatain kuluttua kansana loppuun elettyämme heikontuisimmekin ja sortuisimme voimakkaampien tieltä, vaikka ajaisivatkin ylitsemme roomalaisten sotavaunut, ja turkkilaisten puolikuu kohotettaisiin kirkkojemme harjalle, niin olisimmehan sittenkin olleet se kansa, joka oli maailman maustanut ja jonka keksimiin kuoseihin valloittajammekin pukeutuivat.
Näin me olimme historiamme käsittäneet, näin me haaveksimme hehkuvin poskin ja uskoimme mielikuvituksemme varmasti toteutuviksi.
Ja tuota suurta työtä alkamaan, siihen olimme osaltamme mekin kutsutut. Ja me kasvoimme omissa silmissämme suuriksi sankareiksi, olimme kuin seisovinamme Ateenan torilla ja heitimme huolettomalla liikkeellä olemattoman toogan hartioillemme, lähtien ylennetyin mielin palaamaan takaisin kaupunkiin.
En muista, kuinka kauan kesti tätä hurmausta ja milloin kynät haaveitten siivistä alkoivat karista. Ne luultavasti nyittiin yksitellen irti, ja kun ei uusiakaan sijaan kasvanut, niin lienemme hiljalleen laskeutuneet maan pinnalle.
Isänmaan onni ja sen loistava tulevaisuus ne himmenivät, eikä meistä kenestäkään tullut suuria sankareja, niinkuin lasna ollessamme olimme uskoneet.
Mutta nuoruuden unelmat ja lapsuuden usko eivät sentään milloinkaan kulu kokonaan pois.
On aikoja–ja ne ovat niitä, kun ei enää tunnu olevan mitään muuta jälellä–jolloin on lohdutus niitä muistella ja jolloin ne tahtoisi niin mielellään takaisin ... nuo nuoruuden unelmat ja tuon lapsuutensa uskon.